Koitamme sukkuloida navetassa lypsäen ja hoitaen ne lehmät, mitä meillä on. Eikä varsinkaan aamulla voi puolinukuksissa aloittaa lypsyä silloin kun mieli tekee, vaan itselläni on ehdittävä toimistooon työharjoitteluun mielellään ennen puoli yhdeksää. Liikunnan tarvetta navetta on kyllä täyttänyt, saa mukavan aamujumpan aamuisin ja iltaisin toimistotyön vastapainoksi...
Työharjoitteluni on mielenkiintoista. Olen työharjoittelussa kirkkoherranvirastossa. Useimmiten kohtaamamme asiakkaat ovat omaisensa menettäneitä, surevia ihmisiä. Harvemmin enää valitettavasti Puolangalla saadaan iloisia uutisia kastettavista lapsista ja avioliittoon vihittävistä puolisoista. Joten siis olen kohdannut enimmäkseen näitä omaisia, joiden kanssa sitten poisnukkunut saatellaan asianmukaisesti haudan lepoon. Meillä on omaisille kerrottava käytännön asioita ja paperiasioita ja samalla olemme mukana surun käsittelyssä. Vaativassa elämän korkeakoulussa, ja mielenkiintoisessa työssä olen saanut kysyä itseltäni kehittäviä kysymyksiä.
Kotona sitten olisi aina vastassa kaikkea kotitöitä, lapset, koulun kotitehtäviä ja yritysten kirjanpitoa.... Kaikkeen ei millään aika meinaa riittää, eikä jaksaminenkaan. Olen saanut kuitenkin ajateltua niin, että tämä muutoksen tilanne on nyt, joka on tapahtumassa vähitellen. On annettava itselleen anteksi se, ettei kaikkea voi ehtiä eikä jaksaa. En rupea asioita hoitamaan yötuurissa, sillä unistani en tingi. Toinen mistä en tingi on se, että olen äiti lapsilleni. Lapset eivät ymmärrä täysin maidän muutostilannetta. Lapset eivät halua odottaa läheisyyttä vaan kun he haluavat syliin niin miksi en vastaisi lapseni toiveeseen?
Aika menee nopeasti eteenpäin. Viikot vierivät, kuukaudetkin. Muutos tuo muutoksia ja jäämme seuramaan mitä meillä tapahtuu seuraavaksi. Onneksi kaikkea emme tiedä, mutta onneksi on unelmia!
